HAULIKKO - ASEIDEN AATELINEN

Lauri Nevalainen ©2016 

                                      

Merkittävä asealan keksintö tehtiin Hollannissa 1570 kun paikalliset asesepät kehittivät piilukon. Kului yli kaksisataa vuotta ennen kuin hollantilaisten keksintöön saatiin ensimmäinen merkittävä parannus espanjalaisten kehiteltyä Miquelet-lukoksi nimetyn versionsa. Keksintö jäin kuitenkin lähes pelkästään sotaväen käyttöön. Pohjois-Italian Brescian hallintoalueen Val Trompia-laakson asesepät nostivat espanjalaisten keksinnön kuitenkin uudelleen pöydälle. Pian voitiin ensimmäisen kerran puhua todellisesta urheiluaseesta lentävien maalien tavoittelemiseksi. Aluksi syntynsä nähnyt uusi urheilulaji löysi tiensä Ludvig XIV:n Ranskaan, jonka jälkeen myös englantilaiset ottivat lajin omakseen. 1600-luvun puoliväli oli Englannissa poliittisesti sekasortoista, josta syystä laajaa huomiota uudelle urheilulajille: ”wingshooting”, eli lentoonammunta, ei suuren yleisön keskuudessa juuri herunut.

Ranskassa maanpaossa ollut Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas Kaarle II palasi vuonna 1660 kotimaahansa Englantiin.  Mukanaan hän toi siroja italialaisia, ranskalaisia, espanjalaisia ja saksalaisia aseita. Tämän seurauksena hienojen aseiden omistamisesta ja savikyyhkyjen lentoon ampumisesta tuli yksi englantilaisten ylimysten ja gentlemannien harrastuksista ja tunnusmerkeistä.

Aseiden perusratkaisut pysyivät lähestulkoon ennallaan aina 1700-luvun puoliväliin saakka. Karkeasti ottaen seuraavat sata vuotta. Aseen mekaniikkaan tehtävien parannusten sijaan päähuomio kiinnitettiin aseiden koristeluun joka laajeni metalliosien kaivertamisen ja upotusten lisäksi myös niiden  puuosiin.

1700-luvun puolivälin jälkeen tunnetuimpia englantilaisia aseseppiä olivat Lewis Barbar ja hänen poikansa John, Henry Delany, James Paul Freeman ja Joseph Griffin. Eräs heitä kaikkia askarruttanut ongelma oli senaikaisten aseiden epäluotettavuus sateessa. Vesi pääsi sankkipannuun kastellen ruudin. Pisimmälle ongelman ratkaisemiseksi pääsivät birminghamilaiset asesepät Thomas Noon ja Robert Prettyman lisäämällä sankkipannun reunoihin nahkasta tehdyn tiivisteen. Lukon akseloituja osia messingillä tai pronssilla laakeroimalla pyrittiin vähentämään akseloitujen osien kitkaa ja saamaan laukaisuun myös lisää nopeutta. Samalla vasaran iskuvoima kasvoi synnyttäen suuremman ja kuumemman  kipinäsuihkun varmistaen sankkiruudin varmemman syttymisen. 

Joseph Griffiniä Bond Streetiltä Lontoosta pidettiin 1700-luvun loppupuoliskon mahdollisesti parhaana englantilaisena aseseppänä. Hänen käsissään näkivät päivänvalon Englannin ensimmäiset rinnakkaispiippuiset haulikot. Griffin juotti ensimmäisenä tähtäämistä helpottavan  kiskon rinnakkaispiippuisen haulikon piippujen väliin.

Kokotukkiset yksipiippuiset haulikot saivat  varsin pian tehdä pian tilaa kevyemmille puolitukkisille malleille.

Ajan myötä myös Joseph Griffin joutui  tekemään tilaa uusille kyvyille, joista ensimmäisenä esiin astui John Fox Twiggs. Muita historian kirjojen lehdille nousseita lahjakkuuksia olivat Edward Bale, William Jovers, John Probin, Joseph Haulin, William Wilson, John Benneth ja Durs Egg joka loi suoranaisen dynastia aseiden valmistamisen parissa. Samaan ylsi myös Harvey Walklate Mortimer.  Twiggs kuoli 1790 ja hänen jättämiinsä suuriin saappaisiin astui hänen palveluksestaan vuonna 1781 oman yrityksen osoitteeseen No.6 Dover Street  perustaakseen eronnut John Manton. Manton oli ottanut nuoremman Joseph-veljensä mukaan liiketoimiinsa jo vuonna 1780 , mutta tämä lähti omille teilleen 1793 ensin osoitteeseen Davie’s Street ja sittemmin Hannover Square, Oxford Streetillä.  John Mantonin perustama liike lopetti toimintansa Lontoossa  vuonna 1878. Joseph Mantonin liike ajautui puolestaan vararikkoon 1826. 

Joseph Mansonin laatustandardi työlleen oli pyrkiä kaikessa täydellisyyteen. Hänen verstaastaan kasvoi sellaisia nimiä kuin James Purdey, Thomas Boss, Charles Lancaster, Joseph Lang ja William Greener. Mansonia voisi hyvällä syyllä kutsua haulikoitten Faberge’ksi. Ainoa sittemmin suurta mainetta niittänyt aseseppä, joka ei ollut koskaan Joseph Mansonin opissa tai töissä, oli Harris Holland.

Manton loi haulikolle sekä sen funktionaalisen standardin, että määritti sen laatutason, jolle kaikkien varteenotettavien ja itseään kunnioittavien englantilaisten aseseppien olisi menestyäkseen pyrittävä. John Twiggs tyytyi vähemmän prameilevaan lopputulokseen.  Manson puolestaan vaali sitä. Yhteen sulautuessaan nämä pyrkimykset synnyttivät suuntauksen, jossa aseen kauneusarvot syntyivät sen käytännöllisistä yksityiskohdista itsestään, eikä sille annetusta kuorrutuksesta.

Ruudin kehittyessä 30” ja 32” piiput ja väljemmät kaliiberit yleistyivät ilman että aseiden koko tai paino olisi juurikaan lisääntynyt. Yhteenvetona voidaankin  todeta, että parhaat englantilaiset haulikot ovat nähneet päivänvalon jo 1880-luvulla, pian piilukkoisten aseiden valtakauden päättymisen jälkeen.

Ensimmäinen ”muulinkorvaton”, eli hanaton haulikko näki päivänvalon 1875. William Anson ja John Deeley toivat keksintönsä parrasvaloihin Wesley & Richards & Co asetehtaalla Birminghamissa, Englannissa. Ratkaisu patentoitiin vielä saman vuonna. Aseen lukkokehyksen sisälle sijoitetut iskurit saatiin vireeseen taivuttamalla taittopulttiin saranoidut piiput alas. Yksinkertaisesta ratkaisusta muodostui ajan myötä koko haulikkoteollisuuden standardi joka kantoi nimeä Anson&Deely - lukko tai ”boxlock”. Lukkotyypille on tunnusomaista se että lukon osat ovat osa lukkorunkoa ja -kehystä eikä niitä ole kiinnitetty lukon sivulevyihin.        

Nykyisin läheskään kaikki ”boxlock”-tyyppiset lukot eivät noudattele Anson&Deeley tyyppistä ratkaisua.  On kuitenkin selvää, että Anson&Deeleyn patentoimasta ratkaisusta ”boxlock”-tyyppisen lukon kehitys alkoi. Toinen vähintäänkin yhtä hyvin toimiva ratkaisu on Henry Hollandin 1880 kehittämä ”sidelock”.  Myös Beesley Boss toi markkinoille oman lukkokonstruktionsa, mutta markkinat olivat ottaneet Henry Hollandin keksinnön omakseen ja Bossin keksintö vaipui unholaan. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lähes kaikki englantilaiset, ranskalaiset, espanjalaiset ja italialaiset asetehtaat ovat ottaneet Henry Hollandin kehittämän ”sidelock” rakenteen aseisiinsa. Seuraava merkittävä edistysaskel haulikon tiellä nykyiseen muotoonsa olivat ejektorit ja rakenne joka mahdollisti yhden liipaisimen kaksipiippuisessa haulikossa. Askel otettiin 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Kymmenien, kenties jopa satojen erilaisten ejektorivaihtoehtojen joukosta suosituimmaksi valikoitui Thomas Southgaten kehittämä ratkaisu. Yksinkertaisuus oli sen ehdoton ylivoimatekijä. Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, sen toimintaa kuvaa erinomaisesti linnkkuveisestä tuttu rakenne. Riippuen siitä halutaanko terän pysyvän kahvan sisällä tai ulkona, tehtävän hoitaa yksi ja sama jousi. Thomas Southgaten konstruktio on käytännössä ainoa nykyisissäkin haulikoissa käytössä oleva ratkaisu.

Yhden liipaisimen ongelmat ratkoi John Robertson ja William Adams vuonna 1892. Tärkein ongelma oli eliminoida molempien piippujen lähes yhtäaikainen laukaiseminen. Aluksi ilmiön taustalla uskottiin olevan koneiston rakenteeseen liittyvän ongelman. Sittemmin oivallettiin että tilanne syntyi silloin kun ampuja itse veti liipaisimesta kahdesti itse sitä edes huomaamatta. "Haamulaukaus" syntyy seuraavasti: Ase ampuu kaksi laukausta yhdellä liipaisulla, jos liipaisinta painetaan kevyesti ja hitaasti hivuttaen kuten kiväärillä, jolloin aseen rekyyli aiheuttaa toisen laukauksen ampujan sormea vasten (sormipummi). Toisin sanoen ase laukaisee itse itsensä pomppaamalla, koska liipaisin tekee huomaamatta toisen laukaisuvedon, vaikka sormi tuntuu pysyvän paikallaan.

Edellä kuvattu tapahtuu myös, jos aseen perä ei ole tiukasti olkapäässä kiinni tai ote tukin kaulasta on liian löysä, jolloin perä hyppää irti olkapäästä ja ase laukaisee toisen piipun omalla liikkeellään.

Kaksoislaukaukset ehkäistään pitämällä perä tukevasti kiinni olkapäässä (ei käsivarressa hauislihaksen kohdalla), puristamalla tukin kaulalta oikealla kädellä tukeva ote ja painaen asetta olkapäätä vasten. Lisäksi haulikon laukaisemisen pitää aina tapahtua voimakkaan reippaalla liipaisimen vedolla, jotta kaksoislaukaisun estävä varmistinmekanismi (heiluri tai estintappi) pystyy toimimaan.

Mitä voimakkaampi patruuna on kyseessä, niin sitä suurempi on mahdollisuus molempien piippujen laukeamiseen.

Kahdella liipaisimella varustetussa, kunnossa olevassa koneistossa ei voi tapahtua kaksoislaukeamista, ellei molemmilla liipaisimilla ole sormi. Jos kaksoislaukaus tapahtuu, niin silloin toinen liipaisin on säädetty liian herkälle ja toinen piippu laukeaa rekyylin aiheuttamasta täräyksestä. Kaksiliipaisinjärjestelmässä tahattomia kaksoislaukauksia tapahtuu harvoin.

Päästyään ongelman syntysijoille, Robertsonilla ja Adamsilla ei ollet suuria vaikeuksia ratkaista ongelma. Patentti julkaistiin vuonna 1894. Seuraava virstanpylväs ohitettiin 1909 kun Boss&Co toi estradille päällekkäispiippuisen haulikon. Tarkalleen ottaen se ei ollut aivan ensimmäinen päällekkäispiippuinen ase, koska saksalaiset olivat valmistaneet sellaisia jo piilukkoisten valtakaudella. Bossin haulikko oli kuitenkin se, joka viitoitti tien nykyajan päällekkäispiippuisten haulikoitten kehittämiselle.

Bossin tehtaan Bob Hendersonin käsialaa on myös ”trunnion hinge”, eli laajalti omaksuttu taittopultin rakenne.

Kolmekymmenluvun lama oli pysäyttää koko aseteollisuuden sekä Amerikassa, Englanissa,  että  Manner-Euroopassa. Englantilaiset firmat menivät joko konkurssiin tai hakivat tukea toisistaan yhdistääkseen voimavaransa ja sinnitelläkseen äärimmäisen haastavassa markkinatilanteessa.  Firmojen vaatimaton liikevaihto muodostui lähes yksinomaan aseiden korjaus- ja huoltotoiminnasta. 1950-luvulle tultaessa USA:ssa oli enää vain yksi haulikoiden valmistaja jaloillaan.

Päällekkäispiippuisten haulikoiden renesanssista oli tulossa pelastus, mutta se antoi odottaa omaa aikaansa aina 1980-luvulle saakka. Yllättäen lontoolaisten valmistajien tilauskirjat alkoivat viimein täyttyä. Italialaiset ja espanjalaiset tehtaat, jotka olivat eläneet lama-ajan lähestulkoon omien sisämarkkinoidensa varassa, alkoivat saada myös osakseen kansainvälistä kiinnostusta. 1980-luvun loppupuolella englantilaisia valmistajia oli ilmaantunut markkinoille reilut parikymmentä. Jos havitteli tilaustyönä tehtyä haulikkoa Italialaisilta valmistajilta joita ei aikaisemmin edes tunnettu muualla Euroopassa, kuten Piotti, Bosis, Renato Gamba, Ferlib, Bertuzzi, Fratelli Rizzini tai Fabbri, oli tilaus jätettävä nöyrästi pitkälle jonotuslistalle. Espanjalaisiin aseisiin oli perinteisesti liitetty mielikuva halvoista ja laadultaan keskinkertaisista tuotteista. Nyt Arietta, Aya, Gabis, Grulla,  Ugateche ja Arrizabalaga edustivat kiistattomasti alan eliittiä. 1960-luvulla listaan voitiin liittää myös Kemen.

Pelkkä ihmisten elintason nouseminen ei voinut selittää laadukkaiden haulikoitten esiinmarssia. Nykyteknologian tuotteet ovat monella tavalla mutkikkaita ja edistyksellisiä, mutta lopuksikin ne ovat pääasiassa lyhyen elinkaaren omaavaa kulutustavaraa. Autot, älypuhelimet, kodinkoneet ja -elektroniikka, tabletit, tietokoneet ja niiden ohjelmat hallitsevat käyttötavaroiden markkinoita mutta vanhenevat nopeasti, menettäen nopeasti myös taloudellisen arvonsa.

Haulikon historia yltää vuosisatojen taakse. Jo enemmän kuin sata vuotta sitten haulikon voidaan sanoa olleen teknisiltä perusratkaisuiltaan valmis. Mutta hyvällä haulikolla  on myös erittäin pitkä elinkaari edessään. Tekniikan todellinen arvo voi säilyä vain esineissä jotka valmistetaan merkittävin osin käsityönä, joissa tekniikka ja estetiikka lyövät kättä tasavertaisina laadun kriteereinä, ja jonka voi uskoa säilyttävän myös taloudellisen arvonsa ja alkuperäisen käyttötarkoituksensa pitkälle tulevaisuuteen.

Moderni haulikko

Haulikko on kaikista aseista ylivoimaisesti monipuolisin. Sillä voidaan ampua kaikenkokoista riistaa suurimmista nisäkkäistä aina pienimpiin riistalintuihin saakka. Lisäksi sama ase soveltuu myös kiehtovaan ampumaurheiluun lukuisten savikiekkoammuntalajien muodossa. Valitaan ainoastaan tarkoitukseen sopiva patruuna ja muutetaan jos tarpeen aseen piippujen käyntiominaisuuksia piipunsuulle vaihdettavilla supistajilla.

Metsästäjien ja urheiluampujien ykkösaseen lisäksi haulikko on löytänyt käyttäjäryhmänsä myös viranomaiskäytössä poliisin ja armeijan tarpeisiin.

Haulikkoammunnalla olympiaurheilulajina on perinne joka yltää aina 1968-luvun Mexicon Olympialaisiin saakka. Isossa Britanniassa haulikkolajit ovat viihdyttäneet sen laajaa harrastajajoukkoa jo 1700-luvun jälkipuoliskolta saakka.

Vanhimpien asetehtaiden juuret Euroopassa yltävät 1500-luvun puoliväliin. Vuonna 1526 perustettu Beretta on myös maailman vanhimpia ellei vanhin edelleen saman perheen omistuksessa oleva yksityinen yritys. Renato Gamba perheineen asettui Val Trombia-laaksoon 1700-luvun puolivälissä.

Pohjois-Italian Brescian maakunnassa sijaitseva Val Trombia-laakso on alue jonne on kerääntynyt suuri joukko vanhimpia ja tunnetuimpia eurooppalaisten haulikoiden valmistajia kuten: Pietro Beretta, Rizzini, Stefano Fausti ja Renato Gamba. Tuoreimpia alueelle tulijoita Val Trombiassa ovat Rizzini vuodelta 1966 ja Caesar Guerini vuodelta 2000. Perazzi on asettunut Garda-järven ja Val Trombia-laakson välimaastoon, ei enempää kuin vain muutaman kymmenen kilometrin päähän muista tunnetuista va lmistajista. Laadukkaita haulikoita valmistetaan muualla Euroopassa mm. Espanjassa: Kemen, Arrietta, Aya, Garbi tai Saksassa: Krieghoff, Blaser, Merkel. Edullisimpien haulikoiden valmistusmaita ovat Turkki ja Venäjä. Tunnetuin venäläisistä haulikoista lienee Baikal. Tsaarin vallan aikana Tulan asesepät niittivät mainetta laadukkaiden aseiden valmistajina. Neuvostoliiton aikana Tulan tehtaiden Toz-aseiden määrälliset tuotantotavoitteet romuttivat laatutavoitteet, kuten tapahtui neuvostoliitossa monella muullakin tuotannon alalla.

Pari (Pair of Guns) tarkoittaa, että aseita on valmistettu pienimpiä yksityiskohtaa myöten kaksi samanlaista, lähes identtistä, yksilöä. Jopa tukin puuosat on työstetty samasta raakapuukappaleesta. Parilla on sama valmistusnumero. Aseet on merkitty numeroilla 1 ja 2 niiden erottamiseksi.’

USA:ssa haulikoiden valmistajia on ollut lähes koko sen historian ajan: mm. A.H.Fox, Remington, A.Galazan ja Winchester ja Browning liitetään erottamattomasti amerikkalaiseen aseteollisuuteen. Haulikoiden ollessa kyseessä nykyisin on syytä mainita Browningin läheinen kumppanuus japanilaisen Miroku-tehtaan kanssa. Merkittävä osa Browning-tuotenimellä markkinoiduista aseista on valmistettu Mirokun tehtaalla Japanissa tai Fabrique Nationalen(FN) tehtaalla Liegessä, Belgiassa. Sama on tilanne USA:ssa myös Ithaca-nimellä markkinoidulla haulikolla, jonka joidenkin mallien juuret ovat tukevasti japanilaisen SKB(SaKaBa)-tehtaan tuotantosaleissa.

Englantilaisista on mainitsemisen arvoisia erityisesti E.J. Churchill, Harris ja James Holland, tuotenimeltään Holland&Holland, James Purdey ja Beesley & Boss.

Ei voi välttyä havainnolta että italialaiset aseet ovat vallanneet maailman haulikkomarkkinoilla tukevan jalansijan viimeisillä kolmella vuosikymmenellä. Vuonna 2014 kilparadoilla käytettävät aseet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta italialaista käsialaa. Tällä haavaa kärkisijoja pitävät Beretta DT10/DT11-malleillaan ja Perazzi MX-malleillaan, sekä vanavedessä Krieghoff ja Renato Gamba Daytona.

Toisen maailmansodan päätyttyä asetekniikan viimeisimmät saavutukset leimasivat amerikkalaista aseteollisuutta. Tavaratalojen ja rautakauppojen hyllyistä ostetut massatuotetut, halvat ja tehokkaat puoliautomaatti- tai pumppuhaulikot valtasivat nopeasti amerikkaisten markkinat. Kesti aina 1980-luvulle saakka kunnes perinteiset kertatuli rinnakkais- tai päällekkäispiippuiset haulikot löysivät tiensä takaisin USA:n mahtimarkkinoille.

Kuten muitakin aseita, haulikoita on luonteeltaan erilaisia ja eri käyttötarkoituksiin jalostettuina. Niitä on saatavana myös eri kaliipereissa, luotiaseisiin yleisesti kytkeytyvää termiä käyttäen. Tämä lisää luonnollisesti haasteita olipa sitten kysymys metsästyksestä tai valinnoista savikiekkoradoilla. Mitä pienemmäksi piippujen sisähalkaisija on työstetty, sitä enemmän aseen käyttäjän taidoilta edellytetään ja sitä haastavammaksi maaliin osuminen muodostuu. Riippumatta siitä kuinka taitavaksi ampujaksi olet mielestäsi kehittynyt ammuttuasi ehkä jopa vuosia kyyhkyjä, sorsia ja kanalintuja lentoon, tai kellistettyäsi laukkaavia jäniksiä tai pakoon ryntääviä kettuja, jokaisen metsästäjän suoranainen velvollisuus on viettää aikaansa ampumaradalla hiomassa ampumataitoaan, olipa käytettävä haulikko tyypiltään tai kaliiberiltaan minkälainen tahansa. Ohi ammutut riistalaukaukset unohtuvat aikanaan, mutta radalla ohi ammuttujen kiekkojen määrä kertoo välittömästi lahjomattomalla tavallaan - että jokainen laukaus on haaste, ja ampumataidossa on meillä jokaisella aina parantamisen varaa.

 Humen laki

David Hume (7.5.1711-25.8.1776) Edinburg, Skotlanti, oli skotlantilainen filosofi, ekonomisti ja historioitsija, joka tunnetaan parhaiten tietoteoreettisen empirismin kehittäjänä.

Nimitystä Humen giljotiini on alettu käyttää 1900-luvulla ja R. M. Hare on kutsunut tätä oppia Humen laiksi. Tämän etiikan keskeisen doktriinin mukaan olemisesta ei kyetä päättelemään sitä, miten pitäisi olla. Siten arvoasetelmat eivät ole johdettavissa tosiasiaväittämistä, vaan tosiasioiden meissä herättämistä tunteista.

Kansan suussa Humen laki on puettu sanoiksi mm. seuraavasti:

"Vaikka lehmän jättämässä läjässä olisi tuhat kärpästä, siitä ei ole vielä pääteltävissä että tarjolla olisi gourmet-ruokaa."

Miten tämä liittyy haulikoihin? Siten, että samoin kuin lukuisten muidenkin asioiden ympärille kietoutuu koko joukko totuuksia ja väittämiä jotka eivät perustu mihinkään faktaan vaan pelkkiin uskomuksiin ja olettamuksiin joita jotkut karismaattiset tai vain muuten möreällä äänellä puhuvat ovat lausuneet. Niinpä myös haulikkopiireissä puhutaan paljon potaskaa. Aion ampua alas joitakin niistä. Yksi niistä on väittämä siitä että jotkin aseet potkivat kovemmin kuin toiset. Tällaiset kommentit ovat syntyneet tilanteissa joissa ase on ladattu aivan jollakin muulla kuin mitä tilanne edellyttäisi. Hyvin laajalle on iskostunut käsitys, jonka mukaan suurempi on aina parempi. Tätä ajattelua ovat käyttäneet hyväkseen aseiden ja patruunoiden valmistajat luomalla 76mm:n tai jopa huikean 89mm patruunapesän ja patruunoiden valmistajat magnum- tai supermagnumpatruunan. Jos oikein rakennettuun haulikkoon ladataan asianmukainen patruuna, ase ei potki ketään mustelmille. Mustelmia voi toki saada lataamalla haulikoon ylisuuria latauksia hyvin markkinoidulla magnum-argumentilla. Mielikuva siitä, että tällaiset tykinlaukaukset takaisivat varmemmin onnistuneen riistalaukauksen, ovat nekin kovin kaukaa haettuja. Hauliparven pituudella ei ole mainittavaa merkitystä laukauksen sokkivaikutuksen kannalta. Jos jonkun sydämen sinus menee uuteen rytmiin ylisuuren latauksen antamasta aasin potkusta, on se useimmiten ampujan oma. Siinäkin tapauksessa potkun antaa patruuna, ei ase. Koska saatan olettaa jonkin lukijani olevan eri mieltä, tulen sen verran vastaan, että myönnän sen, että ikivanhat ”koirankoivet”, eli haulikot joissa perä saattaa laskea jopa 10cm, voivat antaa hyvinkin kivuliaita metsästysmuistoja leppoisillakin latauksilla. Sellaiset löytyvät tällä haavaa kuitenkin useimmiten metsästysmuseoiden kokoelmista.

Kaikki väittämät eivät ole aivan harmittomia. Kuten se, että arvioidaksesi haulikon perän sopivaa pituutta, saisit sen selville ottamalla aseen käteesi ja taittamalla käsi suoraan kulmaan sormi liipaisimella. Jos perälevy koskettaa kyynärtaivetta, tukki on pituudeltaan ihanteellinen. Mihin ihmeeseen ajatus perustuisi? Kyynärvarren pituudella ja sopivalla tukin pituudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Ajatus on täysin epäjohdonmukainen eikä perustu kerta kaikkiaan mihinkään. Mutta teoria vain jatkaa kulkuaan ympäri maapallon.  Käsivarren koko pituudella sen sijaan on,  ja hartioiden rakenteella ja sen lihasten koolla, kaulasi pituudella, sekä sillä minkälaiseksi rintakehäsi on muodostunut.  Oikea tukin pituus on sellainen, joka sallii sinun ampua pää pystyssä siten että poskipääsi koskettaa kevyesti tuki yläreunaa, sinun ei tarvitse työntää olkapäätäsi eteenpäin saadakseni tuntuman tukin perälevyyn, ja voit nähdä pitkin kiskoa sen kummemmin kurkistelematta siten että kiskon alkupäähän mahtuisi n.5mm paksu esine, esimerkiksi vanha Abloy-avain kaareva puoli ylöspäin, sen peittämättä kuitenkaan jyvää ja kiskoa näkökentästäsi. Tässä suhteessa jokaisen yksilölliset ominaisuudet ovat avainasemassa. Pelkällä kyynärvarren pituudella yksin ei ole mitään merkitystä. Yksi moderneista myyteistä on se, että huippuluokan rata-aseessa tulee olla siirrettävä liipaisin jotta vetopituutta voidaan helposti säätää. Väitteen esittäjältä jää huomioimatta että vetopituus mitataan liipaisinkaarelta perälevyn keskelle. Liipaisinsormen etäisyys liipaisinkaarelle muodostuu sormen etäisyydestä pistoolikahvalta liipaisimelle.  Kämmenen ote pistoolikahvasta ei muutu olipa liipaisin sitten missä tahansa.  Näin ollen liipaisimen siirtäminen vaikuttaa vain ja ainoastaan liipaisinsormen asentoon.

Päällekkäispiipuiset ovat rinnakkaispiipuisia parempia koska niissä on vain yksi tähtäyskisko ja –linja. Mambo-Jamboa tälläkin kertaa. Liekö myytti lähtöisin siitä, että joku on ajatellut että haulikkoa ”tähdätään” kuten luotiasetta. Piippu kerrallaan ja kummassakin piipussa olisi oma erillinen jyvä. Näinhän se ei ole. Paitsi Aku-Ankassa. Itse asiassa jyvä on haulikossa jokseenkin tarpeeton.  Haulikko on ase joka  ampuu kouliintuneissa käsissä sinne minne ampuja katseensa  suuntaa.

 Haulikon osat ja niiden tehtävät

Haulikko on ollut ”valmis” jo reilut sata vuotta. Valtaosa keskeisimmistä teknisistä ratkaisuista ovat ehtineet jo miehen ikään. Jopa puoliautomaatti- ja niin kutsuttu pumppuhaulikko näkivät päivänvalon jo1800-luvun lopulla. Itse asiassa ”pumppu” oli alun pitäen ranskalaisten ja englantilaisten keksintö, mutta lopulta vain amerikkalaiset tehtaat veivät ratkaisun tuotantoon. Ensimmäisen patentin haki The Spencer vuonna 1882. Vanavedessä seurasi Winchester Model 1897 ja Browning Auto-5.

Haulikko on todellinen taidonnäyte siitä miten insinööritaito, mekaniikka, metallurgia, pintakäsittely- ja puusepäntaito sekä estetiikka voivat solmia täydellisen ikiaikaisen liiton. Laadukas haulikko on silmiä hivelevä mestariteos joka valmistettu kestämään sukupolvien ajan.

Seuraavassa yhteenvedossa käydään läpi erilaisia haulikkotyyppejä ja niille tunnusomaisia piirteitä. Samalla koetetaan antaa näkökulmaa sille, miksi toiset haulikot ovat tuntuvasti kalliimpia kuin toiset. Aluksi jaan kuitenkin mielelläni asian jonka kuulin osallistuessani ampujanurani alussa haulikkoammuntaa käsittelevään koulutustilaisuuteen kotiseurassani.

” Jos arvelet että haulikkoammunta on laji jonka oppimiseen olet valmis satsaamaan aikaasi ja rahojasi – osta heti alkuun haulikko johon sinulla ei oikeasti olisi varaa. Näin toimien säästät lopulta tuntuvan summan, koska sinun ei tarvitse uusia haulikkoasi joka vuosi.”  Olin huono oppilas. Ehdin hankkia puoli tusinaa rata-haulikkoa ennen kuin olin lopulta tyytyväinen. Käyttämälläni rahasummalla olisin saanut minkä tahansa tunnetun valmistajan lippulaivan, kattanut tukin mitoittamisen ja muokkaamisen kustannukset ja matkustanut vieläpä noutamaan aseeni valmistajalta. Jos se olisi vielä mahdollista, nyt tekisin toisin.

Haulikoita on moneksi. Voisimme aloittaa kerran ladattavasta yksipiippuisesta mallista ja lopettaa vaikkapa haulikon ja kiväärin yhdistelmään, jossa voi olla kaksi haulipiippua ja yksi tai useampia kiväärikaliiperin piippuja tai päinvastoin.  Markkinoilta löytyy myös kuriositeetteja kuten turkkilaista alkuperää oleva kolmipiippuinen tai rumpulippaallinen vipulukkoinen Akkar, amerikkalaisista rumpulippaallisista ”custom”-haulikoista nyt puhumattakaan. Vuonna 1880 Charles Lancaster valmisti Lontoossa jopa nelipiippuisen haulikon.

Yksipiippuisissa lippaallisissa haulikoissa voi olla kivääreistä tutuksi tullut vipu- tai pulttilukko.

Laajimmalle ovat  yleistyneet  kaksipiippuiset mallit joissa piiput voivat olla joko rinnakkain(eng. ”douple-gun” tai ”side-by-side”) tai päällekkäin(eng. ”superposed” tai ”over-and-under”). Päällekkäispiippuinen haulikko näki päivänvalon Bossin asepajalla Lontoossa 1909. Vanavedessä oman versionsa toivat markkinoille Woodward 1912 ja Browning 1926.

Jos haulikossa on kiväärikaliiperin piippu joka on sijoitettu haulipiippujen alapuolelle, asetta kutsutaan ”drillingiksi”. Nämä kolme mainittua mallia edustavat ehdottomasti suurinta enemmistöä kaikista käytössä olevista haulikoista.

Haulikon laukaisukoneisto voi olla ratkaistu kolmella eri tavalla jos jätämme tarkastelun ulkopuolelle 1800-luvun hanalliset haulikot. Laukaisukoneisto osat voivat olla osa lukkokehystä, jolloin sitä kutsutaan ”boxlock” tyyppiseksi. Jos liipaisin ja laukaisukoneisto ovat irrotettavissa asetta purkamatta, haulikko on ”triggerlock”-tyyppinen. Kolmas tyyppi on ”sidelock”, jossa laukaisukoneiston osat ovat osa lukon sivulevyjä.

Suurin osa moderneista haulikoista on ”boxlock” tyyppiä. Tällaiset rakenteet sopivat hyvin teolliseen massatuotantoon.

”Triggerlock”-tyyppisissä haulikoissa koko liipaisin- ja lukkokokonaisuus on ”pudotettavissa” napin painalluksella ulos lukkokehyksestä. Tällöin lukkorunkoon jää vain iskuripiikit jousineen. Tämä rakenne on tyypillinen arvokkaimmissa rata-aseissa ja sellainen löytyy mm. Perazzin, Berettan, Renato Gamban ja Kemenin huippumalleissa. Tilauksesta ase toimitetaan kahdella liipaisinkoneistolla, jolloin häiriön ilmetessä koko koneisto voidaan vaihtaa hetkessä kesken kilpailun.

Italialainen ”triggerlock” kuten Renato Gamba Daytona saattaa valikoidusta pähkinäpuusta valmistetuin puuosin, runsain kaiverruksin ja kultaupotuksin maksaa 50.000–70.000 euroa.

Henry Hollandin 1880 kehittämä”Sidelock” on rakenne jossa lukon osat ovat osa lukkorungon irrotettavia sivulevyjä. Rakenne on käytössä pääasiassa arvokkaissa metsästysaseissa jotka valmistetaan asiakkaan toivomusten mukaisilla kaiverruksilla ja koristeluilla. Englantilaiset kulttiaseen maineeseen yltäneet: Churchill, Holland&Holland ja Purdey saattavat maksaa useita kymmeniä tuhansia euroja kaiverrusten määrästä ja puuosien laadusta riippuen.

Kahden viimeksi mainitulla rakenteella päästää ”boxlock” –tyyppisiä haulikoita suurempaan nopeuteen kaksoislaukauksissa. Nopeimmat kilpa-ampujat käyttävät liipaisinta niin nopeasti että jotkin ”boxlock”-tyyppiset aseet saattavat jumiintua ellei liipaisimen anneta palautua koko matkaa ennen seuraavaa laukausta.

 

Haulikon patruunat

Lähietäisyyksillä haulikko on yksi vaarallisimmista aseista.

Jos kiväärin .308 luodin energia on piipun suulla 860m/s 11g luodilla noin 3600J,  on haulikon 415m/s 34g haulilatauksen vastaava energia 2900J.(Käytetty kaava: Energia (J) = massa (g) * nopeus^2 (m/s) / 2000). Oleellinen ero on siinä, että kiväärin luoti on yksi kiinteä kappale metallia ja voi läpäistä kudoksen jättämättä siihen pysyvää vauriota. 2,9mm/34g haulikonpatruunassa on karkeasti 250 erillistä pientä ”luotia” jotka leviävät kudoksiin laajalle ja uppoavat kaikki eri syvyydelle. On selvää että niiden aikaansaama sokkivaikutus ja vauriot ovat aina kiväärin luotia laajemmat ja vakavammat, ja taatusti vaikeammin korjattavissa  jos ollenkaan.

Toisaalta tiedetään että hauliparven teho heikkenee hyvin nopeasti etäisyyden kasvaessa. Skeet-patruunan latauksen jossa on 24g annos 2mm:n hauleja, on n. 250m metrin matkalla menettänyt energiansa lähestulkoon kokonaan ja haulit enää vain leijailevat kohti maata.

Remington Arms julkisti vuonna 1960 haulikon patruunan kehityksen kannalta yhden toistaiseksi tärkeimmistä keksinnöistä, polyetyleeni-muovista valmistetun haulipatruunan välitulpan. Tämä pieni kappale muovia teki haulikon patruunasta tehokkaamman kuin mitä se oli koskaan aikaisemmin ollut. Tulpan joustava ja kokoon puristuva keskiosa antaa ruudille riittävästi aikaa syttyä kunnolla samalla kun sen muodostaman kupin seinämät tiivistävät latauksen piippuun estäen palamiskaasujen karkaamisen sen ohi.  Kupin seinämät suojaavat latauksen reunahauleja litistymästä piipun sisäpintoja vasten ja menettämästä sen seurauksena ballistisia ominaisuuksiaan.

Kaiken kaikkiaan Remingtonin keksintö teki haulikoiden piippujen supistukset tarpeettomiksi, vaikka monet haulikkoampujat eivät ole vieläkään valmiita allekirjoittamaan tätä väitettä. Tosiasia kuitenkin on, että supistukset tulivat tarpeellisiksi kompensoimaan alkuaikojen patruunoiden puutteita.  Haulikon patruunan historian näkökulmasta tärkein havainto kuitenkin on se että kaikki patruunoiden valmistajat seurasivat Remingtonin viitoittamaa tietä. USA:ssa Winchester esitteli oman AA-versionsa muovisesta välitulpasta 1964, ja Federal-tehdas Champion-nimiseksi ristityn versionsa heti perään. Nykyään sellainen on kaikissa laadukkaissa patruunoissa. 

Haulikon patruuna voidaan ladata monella eri tavalla. Siihen voidaan sijoittaa vaihteleva määrä ominaisuuksiltaan erilaista ruutia, erikokoisia hauleja erilaisia määriä, tai kiinteitä kappaleita jotka ovat valmistettu eri materiaaleista kuten lyijystä, teräksestä, UnA 18 volframista,  jne. Ne voivat säilyttää muotonsa tai niissä voi olla rakenteita jotka muuttavat muotoaan jo lennon aikana, tai viimeistään projektiilin iskeytyessä kohteeseensa tehostaen siten sen sokkiaallon vaikutusta tai aiheuttaen laajoja kudosvaurioita ja mittavia verenvuotoja suurissa verisuonissa ja  vakavia vaurioita sisäelimissä.

Täyteinen eli "Slug" voi kaataa villisian, vesipuhvelin tai jopa elefantin. Suomessa täyteisten käyttö suurriistan kuten hirven tai karhun metsästyksessä ei ole toistaiseksi sallittua. Sellaisissa maissa joissa yksityisten kansalaisten rihlattujen aseiden hallussapitoa on rajoitettu(mm. Kiina), slugit ovat metsästäjien suosimia ampumatarvikkeita. Baltian maissa slugit ovat suosittuja villisian metsästyksessä.  Slug-ammunnassa  kilpaillaan aina MM-tasolla saakka.

Metsästettäessä pienriistaa kuten jäniksiä, kanalintuja tai vesilintuja, käytäntö on osoittanut että tehokkain ja ballistisesti toimivin on lataus jossa haulien määrä patruunan pituussuunnassa on jokseenkin sama kuin piipun halkaisija.  Suosituimman kaliiberin (cal. 12) haulikon piipun sisämitta on n.18,4mm. Jos haulien määrä patruunan pituussuunnassa on sama, kysymyksessä on patruuna johon on ladattu n. 34g 2,7-2,9mm hauleja. Tällaista latausta kutsutaan nimellä ”square”.

Haulikoiden "kaliiperit" ovat syntyneet yksinkertaisesti siitä kuinka monta kyseisen haulikon piippuun mahtuvaa kuulaa voidaan valmistaa yhdestä paunasta(1lb=453g)) lyijyä; cal 10 haulikkoon kymmenen kappaletta, cal. 12 haulikon piippuun sopivia 12 kpl, cal. 16 sopivia 16 kappaletta cal.20 sopivia 20 kappaletta. Ainoa poikkeus on cal. .410 joka tarkoittaa sitä, että piippujen sisähalkaisija on 410 tuuman tuhannesosaa eli 10,4mm.

 Haulikon piippujen supistaminen

Supistus on ehkäpä haulikon vähiten ymmärretty ja joskus jopa kiistanalaisin ominaisuus. Kysymyksessä on joko kiinteäksi piipun valmistuksen yhteydessä työstetty tai vaihdettava ominaisuus haulikon piipun suulla. Supistuksella pyritään kokoamaan haulipanos tiiviimmäksi juuri ennen sen poistumista piipusta. Näin toimimalla pyritään vaikuttamaan hallitusti siihen kuinka laajalle haulit leviävät eri etäisyyksille ammuttaessa. Supistuksen määrää kuvataan supistusasteella ja sen mittayksikkö piste. Yksi piste on tuuman yksi tuhannesosa. 40 pisteen supistus on siis 40 tuuman tuhannesosaa(40*0,0254=1,016mm), eli yhtä mm:ä sylinteriä suppeampi piipunsuu.  Cal. 12 haulikon piippujen sisähalkaisija voi vaihdella tietyissä rajoissa. Tyypillisesti se on kuitenkin noin 18,4mm. Jos normipiippu cal. 12 haulikossa olisi 18,4mm, 40 pisteellä supistettu piipunsuu olisi 17,4mm,  ja termi jolla sitä kutsuttaisiin olisi täyssuppea. Niinpä supistus voi olla 10p., 20p., 30p ja 40p pistettä ja vastaavasti termiltään sylinteri, parannettu sylinteri, puolisuppea ja täyssuppea.

Joidenkin haulikoiden toimitussisällössä voi olla jopa viisi vaihtosupistajaa. Käytännössä koko lajitelma käsittää kuitenkin saman skaalan, mutta hienompijakoisena.  Italialaisen Caesar Guerinin aseiden vakiotoimitus sisältää useimmiten juuri mainitut viisi vaihtosupistajaa.

Vaihtosupistajat asennetaan piippuihin tiheällä kierteellä. Ne voivat mennä kokonaan piipun sisälle tai jäädä osittain piipunsuun ulkopuolelle antaen piipuille hivenen lisää pituutta. Ne voivat olla merkitys joko värikoodien, kirjanmerkinnöin kuten CYL, SK,LM,M,  tai lovetuilla ”korvamerkeillä”.

 Haulikolla ampumisen perusasioita

Ei ole harvinaista että haulikkoa pidetään helppona aseena ampua ja riistan tavoittaminen sillä olisi siksi vaivatonta.  Ajatellaan että haulikolla ampuminen on kuin heittäsi kourallisen ryynejä kohti kohdetta, eivätkä ne yksinkertaisesti voi olla osumatta maaliinsa. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Haulikko on alun perin suunniteltu liikkuvien, ennen kaikkea lentävien maalien tavoittamiseen. Joissakin tapauksissa se on ollut ainoa saatavilla ollut ase myös kookkaampien riistaeläinten saamiseksi ruokapöytään. Yhteenvetona voi todeta että haulikko on vaativa ase, ja jonka hallitseminen edellyttää keneltä tahansa omistautunutta ja ahkeraa harjoittelua. Jos savikiekkojen menestyksekäs ampuminen kangastelee mielessä, on syytä miettiä onko riittävästi aikaa, harrastusintoa ja rahaa ampua 6.000–10.000 laukausta pelkkien perusasioiden oppimiseksi. Tämä on vasta perusta josta varsinainen oppiminen alkaa.

Haulikolla ei tähdätä kuten luotiaseilla. Haulikkoammunta on aivojen, lihasten ja lihasmuistin yhteistyötä jossa haulikosta muotoutuu ikään kuin käyttäjänsä ruumiinosa jolla haulit saadaan lentämään oikeaan osoitteeseen.  Jalkojen oikea sijoittuminen on erittäin tärkeässä roolissa radalla savikiekkolajeja ammuttaessa. Haulikko ampuu sinne minne katseesi kiinnität. Katse on kohdistettuna vain ja ainoastaan kohteeseen. Se käynnistää sarjan automaattisia toimintoja joiden lopputuloksena on onnistunut riistalaukaus tai savikiekon hajoaminen mustaksi savupilveksi.

Päinvastoin kuin luotiaseissa käytetään erilaisia mekaanisia tai optisia tähtäimiä, haulikossa sellaiset ovat tarpeettomia. Vaikka haulikoissa on etujyvä, sen tarpeellisuus on vähintäänkin kyseenalainen. Jos haulikkoampuja alkaa katsoa jyvää tai piippujen kiskoa, laukaus liikkuvaan maaliin on tuomittu menemään ohi. Jos haulikko on oikein mitoitettu, ja sen käyttäjällä on riittävästi rutiinia käyttää haulikkoa oikein, ampuja kiinnittää katseensa vain maaliin, seuraa sitä ja näkee piiput dominoivalla silmällään vain hämäränä hahmona nk.”laukaisuikkunassa”, eli alueella jossa aikoo aseen laukaista. Kaikki muu tapahtuu automaattisesti.

Jos haulikon kiskossa on myös keskijyvä, sen tarkoitus on auttaa ampujaa hienosäätämään aseen nostokorkeutta ja välttämään aseen kallistamista. Jyvien tulee olla samassa linjassa ja asettua päällekkäin muodostaen "kahdeksikon". Jos tämä ei onnistu luontevalla tavalla, on haulikon tukkia muokattava.  Haulikon tukin kriittiset mitat ovat vetopituus(mitta liipaisimelta perälevyn keskikohtaan), perän harjan korkeus(drop at comb)suhteessa kiskoon ja tukin sivukaarevuus(cast). Metsästyshaulikoissa tukin sivukaarevuutta ei yleensä ole. Tukin mitoittamisessa kannattaa kääntyä asiansa osaavan tukkiasesepän puoleen. Jos joku lupaa tehdä sen sinulle käden käänteessä, älä tuhlaa aikaasi. Huolellinen työ voi viedä useita tunteja.

Haulikolla ammuttaessa on erityisen tärkeää selvittää, kumpi silmistä on nk. dominoiva silmä. Ihminen tarkastelee ympäristöään siten, että toinen silmistä tekee havainnot ja toinen tukee se toimintaa keräämällä dataa etäisyyksien arvioimiseksi. Dominoiva silmä voi olla kumpi silmä tahansa. Sillä ei näyttäisi olevan juurikaan tekemistä sen kanssa onko henkilö oikea- vai vasenkätinen. Useimmilla dominoiva silmä on oikean puoleinen silmä. Jos haulikkoampuja on lisäksi oikeakätinen, ongelmia ei ole tiedossa. Jos vasenkätisellä ampujalla on oikea silmä dominoiva, tai päinvastoin, tiedossa on roppakaupalla ongelmia.

Asian voi testata helpolla tavalla. Leikkaa reilun kokoiseen(A4) paperiarkkiin n. 2cm reikä keskelle. Tartu arkkiin molemmin käsin ja ojenna käsivarret suoriksi. Etsi arkin reiän läpi jokin kohde johon kiinnität katseesi. Siirrä arkkia rauhallisesti kohti kasvojasi pitämällä valittu kohde kuitenkin koko ajan näkyvissä reiän läpi. Anna arkin tulla niin lähelle että se tulee kiinni kasvoihisi. Kummanko silmän puolelle reikä asettui? Se on dominoiva silmäsi.

Kun edellä kuvatut asiat on selvitetty, on aika ryhtyä etsimään haulikollesi sopivimmat patruunat. Se on mahdollista vain testaamalla. Jokainen haulikko on yksilö joka toimi yksilöllisellä tavalla. Hanki erä pahvitauluja. Merkitse niihin karkea keskikohta vaikkapa ampumataulun täppätarralla. Asetu noin 7-8m päähän taulusta jonka keskipiste on luontevalla korkeudella kohtisuoraa laukausta silmällä pitäen. Tee tämä kaikilla patruunoilla joita olet hankkinut. Kuvaa lopputulokset digi-kameralla hyvässä valaistuksessa. Siirrä kuvat tietokoneellesi jossa on Internet-yhteys. 

Kirjaudu   http://www.shotgun-insight.com/  sivustolle ja siellä  : The original tool to analyze pattern plate images and extract pellet positions.

Tällä kehittyneellä ohjelmalla voit analysoida tekemiesi testien tulokset ja saada erinomaista tietoa testaamiesi patruunoiden soveltuvuudesta aseeseesi. Koska patruunoiden laatu vaihtelee valmistuserittäin, testaa valitsemasi patruunat valmistuserän vaihtuessa.

 Kirjoittamattomat säännöt kirjoitettuna

 Aseen turvallinen käsittely edellyttää ”ase on aina ladattu” - filosofian omaksumista. Asetta tulee aina käsitellä sen mukaisesti. Jos sinulle annettua asetta väitetään lataamattomaksi, tarkista asia aina itse. Älä koskaan koske ilman lupaa toisten aseisiin! Ellet ole valmistautumassa ampumaan maaliin tai riistaa, pidä ase lataamattomana. Kun ase on ladattu, pidä se aina varmistettuna. Älä koskaan osoita aseen piipuilla ihmisiä - ei edes lataamattomalla aseella. Älä ammu koviin pintoihin kuten jäähän, kiveen tai kallioon. Älä kiipeile hankaliin paikkoihin ladatun aseen kanssa. Poista patruunat aseesta heti kun lopetat metsästyksen tai ammunnan. Älä tuo ladattua asetta sisätiloihin. Alkoholi ja aseet eivät kuulu koskaan yhteen. Opasta ja ohjaa kokemattomampia seurueitasi.

Kuljeta haulikkoasi taitettuna tai lukko avoinna ilman patruunoita. Tämä koskee myös puoliautomaatti-, tai pumppuhaulikoita.  Jos kannat haulikkoa olkapäälläsi, tee se siten että piiput osoittavat eteenpäin. Sinun on aina tiedettävä minne haulikkosi piiput osoittavat. Jos tuot aseesi laukussa tai pussissa ampumapaikalle, näytä seurueesi jäsenille että ase on lataamaton. Lataa ase vasta päästyäsi ampumapaikalle olitpa sitten ampumaradalla tai maastossa. Sorsajahdissa on hyvä tarkistaa ampumapaikan sivustat ja varmistaa että kummallakin puolella on vähintään sata metriä vapaata tilaa ampua. Jos ammut joen yli, varmista kaikin keinoin ettei vastapuolen kaislikossa piileskele toinen metsästäjä.

Jos olet hankkinut ”vintage” – haulikon, joka saattaakin olla oman aikansa mestariteos ja todellinen taidonnäyte, anna asesepän tai muun alan ammattilaisen varmistaa että ase on ”nitro proof”, eli sillä voidaan ampua nykyaikaisia korkean paineen tuottavia nitroselluloosaruudilla ladattuja  patruunoita. Mustaruutiase nitroselluloosaruudilla ladatuilla patruunoilla ammuttaessa voi pahimmassa tapauksessa hajota ampujan käsiin ja seuraukset olla dramaattiset.

Tehdaspatruunoita jotka on ladattu mustaruudilla on toki edelleen saatavilla, joten ase voi olla siksi edelleen täysin käyttökelpoinen jahtikumppani.  Mustaruutiaseella ammuttu pehmeä laukaus pitkällä piipunsuuliekillä ja sakealla savupilvellä ryyditettynä tuovat mieliin F.A. Londénin vuosisadanvaihteen  jahtikertomukset.

Tarkista myös aina hankkimasi haulikon patruunapesän pituus ennen kuin aloitat aseella ampumisen.  76mm magnum patruunat eivät sovi 70mm patruunapesällä varustettuun haulikkoon vaikka ne sinne menisivät, ja saattavat vahingoittaa asetta ja ampujaa. Käytä vain sellaisia patruunoita joita varten ase on suunniteltu ja valmistettu. Jos et saa selvyyttä patruunapesän pituudesta, asesepillä on työkalu jolla asiaan saadaan lopullinen selvyys.